Tänään ensimmäisenä kohteena olikin historiallisesti hyvin merkittävä paikka, Snorri Sturlosonin maatila Reykholtissa. Snorri Sturluson oli 1200-luvulla elänyt yksi vaikutusvaltaisimmista päälliköistä, lisäksi Snorri oli runoilija, lainoppinut, maailmanmatkaaja, historioitsia, poliitikko ja kristitty. Snorri lasketaan maailman tärkeimpien runoilijoiden joukkoon – ja ihan ansaitusti. Snorrin valtava kirjallinentuotanto sisältää mm. suurimman osan viikinkisaagoista, joita ilman tietäisimme hyvin vähän rautakautisten ihmisten elemästä, tavoista ja uskomuksista skandinaviassa. Saagoja ei voida kuitenkaan pitää täytenä totuutena viikinkiajasta, sillä niissä näkyy moninpaikoin hyvin vahvasti kristillinen “pesu”. Asioita on muokattu kirkonoppien suuntaan, pakanoiden julmuutta on liioiteltu ja varsinkin skandinaavisten jumalien palvonnasta ei ole kirjattu ylös käytännössä mitään.
Museon alueelta löytyy Snorrin altaaksi kutsuttu kuumalähde, joka on Islannin historian vanhin tunnettu rakennelma 900-luvulta. Tässä altaassa on siis kylpeneet niin viikingit, kuin Snorrikin, kuten tämä itse teoksissaan kirjoittaa. Altaaseen virtaava vesi on ollut aikanaan johdettuna myös hieman sen yläpuolella sijaitsevaan vanhaan saunaan, josta nyt on jäljellä enää rauniot.
Reykholt on myös paikka, jossa Snorri kohtasi loppunsa, kun Norjan kuningas Haakonin lähettämättä miehet tappoivat talonsa kellariin paenneen Snorrin. Tiedettävästi tuolloin käytiin seuraava sananvaihto: “Eigi skal höggva!”, huusi Snorri. “Högg þú!”, käski Simon Knútur viimeisen iskun antavaa Arni Katkeraa, johon Snorri huusi vielä kerran “Eigi skal höggva!”. Eli lyhykäisyydessään, “Älä lyö!” – “Lyö nyt!” – “Älä lyö!”
Matka jatkui vierailulla pienoiseen hyljemuseoon, jossa lähinnä oli nähtävillä eri hyljelajit täytettyinä ja faktoja hylkeiden elämästä sekä niiden pyytämisestä. Museon opas kertoi saman niemen pohjoisosissa sijaitsevista hylkeiden suosimista luodoista. Hän samalla varoitteli tien erittäin huonosta kunnosta ja kapeudesta – kaksi autoa ei mahdu ajamaan rinnakkain. Tämän lisäksi museossa myytiin vielä “I Survived road 711” -t-paitoja. No, ei muuta kuin kokeilemaan – lopputulemana oli paraskuntoisin hiekkatie, jossa ollaan täällä ajettu. Leveyttäkin oli sen verran, että puolitoista autoa mahtuisi rinnan. Tosin tässä täytynee ymmärtää tämän olevan massaturisteille ensimmäinen pisto pois Islannin isoimmalta menoväylältä, M1:ltä. Ehkä tienpätkä voi olla haastava, jos et ikinä edes ole nähnyt hiekkatietä. Ehkä täällä suurin haaste oli selviytyä hengissä muista turisteista? Keski-Euroopassakin kun näytetään jakavan ajokortteja lähinnä muropaketeissa. Se on aina uskomattoman hyvä idea pysähtyä parkkiin keskelle tietä mutkaan, jotta kaveri voi kipittää ottamaan kuvaa. Tällekin sankarittarelle sai esittää kansainvälistä kommunikointia käsimerkein.
Sen sijaan tänään matkalla Snorrin maatilalle, päätimme luottaa navigaattorin arpomaan lyhyimpään reittiin. Yksi reiteistä oli kokonaan suljettu, jonka seurauksena päädyimme tielle, jossa liikennemerkissä kiellettiin jatkamasta eteenpäin ilman nelivetoa. Voi helvetti, minkälainen kinttupolku vuoristossa siellä odotti. Muutaman kerran oli jo usko loppua kesken mutta uskollinen sotaratsumme RAV4 selvitti ihmeenkaupalla jokaisen maaston sille asettaman haasteen. Ei ole kyllä koskaan aikaisemmin tullut ajettua missään lähellekään yhtä haastavassa maastossa. Tai tiellä, kuten paikalliset tuota kutsuvat. Maastossa ajaminenhan olisi täällä laitonta. Joku vaan voisi kertoa minullekin, että missä se tie mahtoi olla?
Mutta takaisin hyljeluodoille. Siellähän niitä pötkötteli isoissa määrin; tarkka lukumäärä jäi laskematta, kun viekkaat pötkylät maastoutuvat sen verran hyvin rantakivikkoon. Varmaan niitä oli kuitenkin kymmenen ja parinkymmenen välistä. Ihmisistä ne eivät tuntuneet juuri piittaavan.
Päivän viimeinen kohde oli sitten Kolugljúfurin kanjoni sekä vesiputous. Melkoinen rotko! Täällä kiipeillessä sai olla kyllä tarkkana, sen verran mutaisia ja liukkaita kallioita siellä oli.
