Aamulla palattiin uudelleen Reynisfjaran Black Sand Beachille, joskin tällä kertaa vuoren toiselle puolelle, jossa sijaitsee se virallinen turistirysä. Ajateltiin olevamme aikaisin liikkeellä ennen kuin turistimassat ehtivät paikalle. Väärin ajateltu. Positiivisena huomiona tosin, lämpömittari näytti ennätyksellisiä 24 astetta. Näin täällä alkavat myrskyt, lämmin ilmamassa vyöryy etelästä ja sitten mennään.
Tästä matka jatkui katselemaan rantaa hieman ylempää viereiseltä kalliokielekkeeltä Dyrhólaeylta. Ennustusten mukainen myrskytuuli alkoi yltyä kovaksi. Niin kovaksi, että se alkoi jo oikeasti haitata kuvaamista. Heti kun sait mielestäsi hyvän rajauksen, niin tuulenpuuska heilautti aivan eri asentoon. Vettäkin alkoi tulemaan.
Dyrhólaeylla kierreltiin useammalla eri kielekkeellä. Toiseksi viimeisellä ollessa jatkuva myrskytuuli ja varsinkin sen järjettömän voimakkaat tuulenpuuskat alkoivat jo muuttua oikeasti vaarallisiksi. Ilmassa lensi pikkukivien lailla naamaan paiskaantuvan veden lisäksi myös oikeita pikkukiviä ja hiekkaa. Pystyssä pysyminen voimakkaimmissa puuskissa alkoi olemaan jo työlästä. Tässä kohtaa oli hyvä hetki siirtyä alemmas. Tosin tässä yhteydessä pitää taas marmattaa paikallisten liikennemerkkien käytöstä. Dyrhólaeylle vievälle tielle oli lätkäisty kyltti, jossa kiellettiin ajaminen henkilöautoilla, ainoastaan nelivedot sallitaan. Muutama vähän jyrkempi nousu, paikoin aavistuksen kapeahko mutta ei mitään mistä ei olisi selvinnyt vaikka mopoautolla. Huvittavasti kalliokielekkeen päällä odotti parkissa Hyundai i20, joten ei, se ei voinut vaatia nelivetoa. Hieman alkaa näiden merkkien viljely kokea inflaatiota.
Yllätyskohteena käveltiin ihastelemaan Sólheimajökullin jäätikön reunaa, kun sade oli taas lähes lakannut sisämaahan siirtyessä. Jäätikölle näytti lähtevän useampia opastettuja kierroksia, jotka sisälsivät kiipeilyvarusteet. Voisi olla ihan hauska joskus kokeilla. Nyt vain hiippailtiin useamman hengenvaara-kyltin ohitse ottamaan kuvia. Ei nuo jäätikönreunat ennenkään ole sortuneet. Paitsi viimeksi viimeyönä.
Matka jatkui pienelle museoalueelle Kelduriin. Alueella ylläpidetään paikallisen maatalon yhteydessä vanhaa islantilaista turvetalorakentamista esittelevää museota. Itse museossa emme käyneet sisällä mutta kävimme katselemassa turvetaloja. Harmittavasti iso osa alueesta näytti romahtaneen hoitamattomana ja sinne ei ollut enää pääsyä.
Viimeisenä kohteena tänään oli Keriðin kraateri ja sen kraaterijärvi. Lähialueilta tunnetaan useita vastaavanlaisia kraaterijärviä mutta Kerið on ainoa, jossa säilynyt sen keskiosan vajoama. Tällaiselle vajoamalle tyypillistä on punainen laavakivi, jota tuolla voikin nähdä runsainmitoin. Kerið on ainoastaan 3000 vuotta vanha kraateri ja näin puolet nuorempi, kuin sitä ympäröivät tulivuoret.
